Päivän ihastus: aurinkoaurinko.
Kävin radiofestivaaleilla kuuntelemassa YLE:n Hannu Kariston jälleen hyvin mielenkiintoisia puheita radiodokumenteista. Karisto oli aiemmin puhumassa journalistiikan opintojen kuvajournalismiluentosarjalla. Neljän tunnin luennon aikana rakastuin radioon.
Tänään Karistolla oli aikaa vartti. Se riitti: olin niin ihastunut radiomaailman mahdollisuuksiin, että olisin voinut itkeä. Voi äänimaailman rajattomuus ja mahdollisuuksien moninaisuus. Aivan uskomatonta, miten pelkällä äänellä voi koskettaa ja kuvata niin paljon.
Voisi todeta myös, että Karisto on hyvä puhumaan.


Aiempi kirjoitukseni painiskeli viikonloppuvenymisongelmien kanssa. Ongelmat loppuivat lyhyeen, sillä perjantaina tuli kutsu töihin. Koska yliopisto-opinnot on tämän kevään osalta purkissa paria semmakertaa lukuunottamatta, pääsin liikkeelle nopealla varoitusaikataululla. Huomenna muutan takaisin Joutsenon kotiin ja maanantaina aloitan työt Lappeenrannassa, radiossa. Mahtavaa päästä sinne jo nyt!
Parasta, kun sain ajokoulunkin siirrettyä Tampereelta Lappeenrantaan/Joutsenoon. Ketjuyrityksissä on siis hyötynsä. Hyvä YD. Kaikki järjestyy, vaikka ajo-opettajani sanoikin että elämäni on risaista. Tällä kertaa en onneksi ottanut tilaisuudestä kiinni, vaan pidin suuni supussa. Voi elämä, se nimittäin on vähän erilainen 23-vuotiaana kuin 53-vuotiaana.

Festivaaleilla kuultiin myös Moreenin Mervi Leinon kokopitkä dokumentti Köynnöksestä karahviin. Portugaliin ja viininvalmistuksen pariin suuntautuneen dokumenttimakan vaiheista ja dokumentinteosta yleensä oli mielenkiintoista kuulla. Mitä kaikkea mahtuukaan 48 ääniminuutin taakse? Sikana duunia.
Leinon makustelevaa puhetta oli mukavaa kuunnella. Omista unelmistaan puhuva ihminen on vaan niin valloittava. Leino myös kuvasi ansiokkaan tarkasti dokkarinsa työvaiheita. Ja hyvä oli dokkarikin, jossa äänimaailma kyllä oli niin musiikillisesti, "tehosteellisesti" kuin kielellisestikin viimeisen päälle mietitty.
Karisto kiitteli nykydokumenttien tasoa. Enää ei kuulemma pyöritä vain oman navan ympärillä, vaan saadaan juttuihin yhteiskunnallistakin tasoa. Minäkin voisin pyrkiä jatkossa kirjoittamaan hieman muutakin kuin napanöyhtäkamaa tälle sivulle.

Siispä, ihastus nro 2: Taidesalonki Husa http://www.taidesalonkihusa.fi/

Husa on pieni, ilmainen taidegalleria, jossa näyttelyt vaihtuvat likimain kuukausittain. Husa sijaitsee siinä vanhassa upeassa, vaaleassa linnatalossa Laukontorin laidalla. Vaikka viereisessä divarissa olenkin joskus käynyt ja ainakin talon ohi kulkenut vähintään kymmenesti, en Husaan ole aiemmin eksynyt. Galleria ei hyökkää etsimättömän silmille, se ei ole katutasossa ja sinne pääsee vain summeria painamalla.

Nyt painoin nappia. Onneksi.

Käytiin tänäänkatsomassa Samppa Törmälehdon näyttely. Törmälehdon maalaukset olivat suorastaan satumaisia! Uutta ja raikasta, todella omaperäistä niin sisällöltään kuin tyyliltään. Erityisesti täytyy alleviivata sitä, miten värit ja siveltimen käyttö vaikuttuvat.

Vitsi. upeeta.

Törmälehdon näyttely oli esillä viimeistä päivää, mutta ensi perjantaina salongissa avataan uusi, niin ikään nuoren taiteilijan, Anna Tuorin, näyttely. Sekin on kuvien perusteella vähintään tutustumisen arvoinen.
Jos niillä main liikkuu, kannattaa siis ehdottomasti tsekata. Ei maksa edes vaivaa. Pikkugalleria on jo itsessään niin kivannäköinen.

äää. en jaksaisi pakata. Tähän mennessä listassa on läppäri, mankka ja jotain asiallisia vaatteita.


Vihastus: minä.

Päivän ihastus: Muistin blogini salasanan ! Viimeisestä kirjoituksesta on niin paljon aikaa, että yleensä ehtisin jo unohtaa koodit ja tunnukset.
Sen lisäksi, että pääsin tänne, on maailmassa juuri nyt paljon muutakin ihastuttavaa. On kevät! Aurinko paistaa! Kouluhommat on tehty! On vapaata!

Päivän vihastus: on kevätflunssa. Tiistai-aamuna heräsin kamalaan oloon, joka jatkui päivälläkin. Illalla mentiin kavereiden kanssa TEISKOON mökille ja flunssa katosi kuin ihmeen kaupalla. Se oli kivaa. Ja mökilläkin oli kivaa ja kaikki ihmiset oli älyttömän ihania!
Mutta tänään se flunssa tuli sitten takaisin. Ääni taas ei.
Onneksi olen kotona ja menossa yo:lle vasta reilun parin tunnin päästä. Voin kuunnella Robbieta ja availla ääntä. Miulla on koulun kamera lainassa ja se vaatii palautusta. Samalla pääsen ottamaan kuvia koneelta.

Vihastus 4-ever: aikataulut. Ne on pahin kestovihollinen. Aina niiden kanssa on kamalia ongelmia. Kaikilla. Omakin tilanne on nyt visainen. Vaikka onkin vapaata noin periaatteessa, ei oikeesti kuitenkaan ole.
Todellisuus on raaka. Ihminen ei voi olla useassa paikassa samaan aikaan ja Suomessa on kaksi kaupunkia, joissa toisessa olisi seuraavien päivien aikana tilaisuus hoitaa parisuhdetta ja kotia ja toisessa olisi minunkin läsnäoloani kaipaavat lehden suuret juhlat, gradua varten mahdollisimman heti tarvitsemani arkistotiedot sekä kaverin viimeinen teatteriesitys.
Mitenköhän selviän jos joskus saan lapsia ja pitäisi tehdä jotain uraa.. Tällä päätäntäkyvyllä menisi aika heikosti. Jahkaan aina viimoseen asti.
Jään pohtimaan, todennäköisesti kotiin, ja valitan sitten vaan seuraavat päivät.. Ehkä opin tärkeitä taitoja tulevan varalle. Joskus ei vaan voi saada kaikkea. Ja se ärsyttää aina vähän.